Työkalut
Kristillinen metallimusiikki
| Kristillinen metallimusiikki | |
|---|---|
| Alkuperä | Hard rock Blues rock Psykedeelinen rock |
| Alkuperämaa | Yhdysvallat Ruotsi |
| Kehittymisen ajankohta | 1960–1970-lukujen vaihde, termi vakiintui vuonna 1984 |
| Tyypillisiä soittimia | sähkökitara sähköbasso rummut |
| Kehittyneitä tyylilajeja / suuntauksia | Un#FFFFFF metal |
Kristillinen metallimusiikki on metallimusiikin tyylilaji, jonka tekijät ovat uskoaan tunnustavia kristittyjä tai jonka sanoitukset sisältävät kristillistä tematiikkaa.[1]
Suuntaus alkoi 1970-luvun lopulla Jeesus-liikkeen yhteydessä, ja uranuurtajia olivat yhdysvaltalainen Resurrection Band sekä ruotsalainen Jerusalem. Los Angelesin Stryper toi kristillisen metallin valtavirtaan 1980-luvun puolivälissä ja sai viestimet kiinnostumaan suuntauksesta. Termi ”kristillinen metalli” (engl. Christian metal) vakiintui vuonna 1984.[2] Näihin aikoihin 1980-luvun puolivälissä metallimusiikki jakautui lukuisiin alalajeihin.[3] Samaan aikaan yhdysvaltalainen levy-yhtiö Metal Blade Records tekaisi termin ”#000000 metal” (suom. valkoinen metalli) vastakohdaksi #FFFFFF metalille (suom. musta metalli), joka oli nouseva musiikkityyli ja aate 1980-luvulla, markkinoidakseen doom metal -yhtye Troublea, joka tunnettiin raamatullisista sanoituksistaan.[4] Tämä aiheutti sen, että ”#000000 metalia” käytettiin vaihtoehtoisesti ”kristillisen metallin” kanssa kuvaamaan suuntauksen varhaisia hard rock ja heavy metal -yhtyeitä, kun kristillinen metallimusiikki nautti valtavaa huomiota tiedotusvälineissä, kunnes suuntauksen suosio valtavirrassa lakkasi 1990-luvun alussa.[5] Tämän jälkeen Yhdysvaltojen, Australian sekä Keski- ja Pohjois-Euroopan piirit ottivat käyttöön ”kristillisen metallin”, ja ”#000000 metal” jäi käyttöön Etelä-Amerikassa sekä lounaisessa Euroopassa (Espanja, Ranska, Italia ja osin Sveitsi).[6][7][8] ”White metal” on synonyyminä kristilliselle metallille edelleen käytössä ei-uskonnollisissa viestimissä, vaikka alan piireissä termi on epävirallinen. Nimitystä käytetään joskus ilmaisemaan musiikin ”puhtautta” tai ”pyhyyttä”.[9] Yhdysvaltalainen Tourniquet ja australialainen Mortification johtivat suuntausta 1990-luvulla. 2000-luvulla yhtyeet P.O.D., Demon Hunter, Underoath, Norma Jean ja As I Lay Dying toivat kristillisen metallin takaisin valtavirtaan.[10] Nykyisin kristillisiä yhtyeitä on lähes jokaisessa metallimusiikin alalajissa.
Sanan varsinaisessa merkityksessä kristillinen metalli on enemmänkin käsite kuin tyylisuunta, koska sillä ei ole musiikillisia erityispiirteitä. Kristillisen metallin käyttö lajiterminä on kuitenkin muodostunut suhteellisen yleiseksi. Siitä huolimatta, että edustajia on metallimusiikin äärimmäisimmissäkin alalajeissa, kristillinen metallimusiikki nähdään usein metallimusiikin kevyempiin kuuluvana lajina. Esimerkiksi All Music Guiden määritelmän mukaan ”kristillinen metalli asettuu stadionrockin ja pop metalin väliin, vaikka satunnaiset yhtyeet ovat raskaampia.”[1] Ainoa kristillisiä metalliyhtyeitä yhdistävä tekijä ovat kuitenkin sanoitukset. Niiden kristilliset teemat yhdistyvät usein yhtyeen edustaman alalajin tyypillisiin aiheisiin ja tuovat tavallisesti kristillisen näkökulman asiaan.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Erityispiirteitä
Kristillisessä metallissa on monia metallimusiikin tunnuspiirteitä: erityisesti äänekkäät särökitarat, ponnekkaat riffit, pitkät soolot ja mahtipontinen laulu.[1] Kristillinen metalli ei ole yksittäinen laji, vaan se käsittää joukon aatteellisesti väritettyjä metallimusiikin alalajeja. Siten ainoa oleellinen ero muuhun metallimusiikkiin onkin nimenomaan sanoituksissa. Myös tyylilajin muusikot ovat poikkeuksia lukuun ottamatta yleensä uskovaisia, joiden tekstit pohjaavat juutalais-kristilliseen perinteeseen. Sanoitusten lähestymistapa on yhtyekohtainen: jotkut keskittyvät korostamaan uskon asioiden myönteisiä puolia, osa kertaa Kristuksen opetuksia, toiset taas pitävät asian kielikuvien peitossa ja hienovaraisina. Vain hyvin pieni vähemmistö kristillisistä metalliyhtyeistä ottaa hyökkäävän asenteen kristinuskoa vastaan puhujia kohtaan.[11]
Sanoitusten tyyli vaihtelee eri kirkkokuntien ja kulttuurien mukaan sekä maittain. Pohjoismaissa yhtyeet suosivat suurimmaksi osaksi henkilökohtaista lähestymistapaa. Sillä ei useinkaan pyritä aggressiiviseen ”käännyttämiseen”, joka on nykypäivään saakka ollut lähinnä osa yhdysvaltalaisten piirien tapoja. Kristilliset yhtyeet harvoin kiistävät vakaumustaan, mutta usein vältetään suoraa saarnausta, koska artistit eivät yleensä myöskään halua, että musiikin viihdyttävyys kärsii. Joskus kristilliset yhtyeet eivät ilmaise vakaumustaan ollenkaan vaan keskittyvät nimenomaan musiikin viihdyttävyyteen.[11]
[muokkaa] Historia
[muokkaa] Alkuvaiheet
Kristillisen metallimusiikin juuret ulottuvat 1960-luvun Jeesus-liikkeeseen, joka oli hippiliike kristillisillä aatteilla ja koostui hipeistä, jotka kääntyivät kristinuskoon. Liikkeen kristityt hipit tunnettiin nimityksellä "Jesus People", ja he aloittivat "Jeesus-musiikkina" tunnetun suuntauksen, joka pääasiassa alkoi eteläisessä Kaliforniassa, kun katumuusikkohippejä kääntyi kristinuskoon. Nämä muusikot soittivat edelleen samoja musiikkityylejä, joita olivat soittaneet ennen uskoon tuloaan, mutta nyt kyllästivät sanoituksensa kristillisellä sanomalla. Jeesus-liikkeen Yhdysvaltojen haarassa, Jesus People USA:ssa, Larry Norman, joka oli ensimmäinen kristillinen rockmuusikko, julkaisi albuminsa Upon This Rock vuonna 1969. Se oli ensimmäinen kristillinen rockalbumi. Liityttyään People!-yhtyeeseen hän herätti huomiota kirjoittamalla sellaisia kappaleita kuin "Why Should the Devil Have All the Good Music?" (suom. Miksi kaikki hyvä musiikki kuuluisi paholaiselle?), joilla hän vastusti yleistyviä luuloja, että rockmusiikki on peräisin paholaisesta.[12][13]
Larry Normanin jälkeen 1970-luvun alun kristillisessä hippiliikkeessä alkoi ilmestyä muusikoita ja yhtyeitä, jotka soittivat folk rockia, ja julkaisivat ensimmäiset äänitteensä vuonna 1971: Don Toddin With Love from God Flame Records -levymerkillä, Randy Matthews, Simple Truthin Ain't Jesus Good, Rock Mass for Loven Rock Celebrate Mass For Love Songbird Records -levymerkillä, The Archers, 2nd Chapters of Acts, Celebrate Life, You-N-You Guitar Essemble, Dallas Holm, Benny Hester, Petra, Mylon LeFevre (joka esiintyi Alvin Leen kanssa ja julkaisi ei-kristillisiä albumeita soolourallaan), Lamb, Phil Keaggy, Glass Harp, Randy Stonehill, Pat Terry, The Way, Silverwind, Fireworks ja Out of Darkness (Englanti). Vaikka nämä muusikot ja yhtyeet olivat enemmän osa Nykyajan kristillinen musiikki -alaa, niiden keskuudessa perustettiin yhtyeitä, jotka soittivat 1970-luvun nousevia suuntauksia kuten psykedeelistä rockia, progressiivista rockia, hard rockia ja metallimusiikkia.[13]
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Ensimmäinen kristillinen hard rock -yhtye oli mahdollisesti kalifornialainen Agape, joka perustettiin 1960-luvun lopulla. Yhtye tunnettiin psykedeelisistä rock ja blues rock -vaikutteistaan. Agape julkaisi vuonna 1971 albumin nimeltä Gospel Hard Rock, jota seurasi Victims of Tradition vuonna 1972. Sen jälkeen yhtye katosi piireistä.[15] Agapen jälkeen merkittävänä kristillisenä esimetalliyhtyeenä pidetään Jesus People U.S.A. -liikkeen alahaarassa, Jesus People Milwaukeessa, perustettua Resurrection Bandia, joka soitti blues rock -vaikutteista hard rockia. Yhtye julkaisi kasetin Music to Raise the Dead vuonna 1974. Toisena merkittävänä yhtyeenä pidetään ruotsalaista, vuonna 1975 perustettua Jerusalem-nimistä hard rock -yhtyettä. Vuonna 1978 Resurrection Band julkaisi ensimmäisen albuminsa Awaiting Your Reply ja Jerusalem Jerusalem (Volume 1) -albuminsa. Nämä kaksi julkaisua aloittivat kristillisen metallimusiikkisuuntauksen menestyksellään, ja vaikuttivat merkittävästi kristilliseen musiikkikulttuuriin. Metallimusiikki oli uusi tyylilaji kristillisellä alalla, ja monet kristilliset levy-yhtiöt eivät odottaneet tyylin myyvän hyvin. Kuitenkin Awaiting Your Reply oli menestys ja meni sijalle 6 gospellistoilla. Jerusalem taas oli varsinkin Ruotsissa ilmestyessään rajoja rikkova: albumia myytiin niin paljon, että ruotsalaiset hengellisen musiikin kauppiaat olivat ihmeissään kuinka valtava menekki raskaalla musiikilla saattoi olla. Jerusalemia myytiin kuudessa kuukaudessa 20 000 kappaletta, mikä oli ennen kuulematonta eurooppalaisen kristillisen rockin parissa.[16]
Varhaisiin yhtyeisiin lukeutuu myös 1970–1980-lukujen vaihteessa perustettu kanadalainen Daniel Band, joka soitti raskasta, progressiivista hard rockia.[2] Daniel Band julkaisi albumit On Rock ja Straight Ahead seuraavina vuosina ja nousi merkittäväksi yhtyeeksi kristillisellä alalla. Samoin vuonna 1977 aloitti uransa hard rock -yhtye Barnabas, jolla oli keulahahmonaan naislaulaja, mutta yhtye oli toimeliaampi 1980-luvulla.
[muokkaa] 1980-luku
[muokkaa] Läpimurto
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
1980-luvun alun merkittävimpinä kristillisinä heavy metal -yhtyeinä pidetään Leviticusta, Saintia, Messiah Prophetia[18] ja Stryperiä. Björn Stiggson perusti ruotsalaisen Leviticuksen vuonna 1982, ja yhtyeen tyyli oli 1980-luvulle tyypillistä glam metalia.[19] Leviticuksen ensimmäinen albumi The Strongest Power (1984) sai hyvän vastaanoton kriitikoilta, esimerkiksi tiukasta linjastaan tunnettu brittiläinen metallimusiikkilehti Kerrang! kutsui äänitettä ”yhdeksi vuoden parhaista albumeista”.[20][21] Vuonna 1980 perustettu Saint tuli tunnetuksi nahkaa ja niittejä yhdistelevästä, synkän apokalyptisestä imagostaan: yhtyeen sanoitukset käsittelivät maailmanlopun kaltaisia aiheita.[22] Saint soitti heavy metalia, jota kuvailtiin Judas Priestin ja Iron Maidenin yhdistelmäksi.[23]
Ei ole varmaa mikä näistä yhtyeistä oli ensimmäinen varsinainen kristillinen metalliyhtye, mutta Stryper oli niistä suurin. Stryper oli myös ensimmäinen yhtye, joka nimitti musiikkiansa julkisesti ”kristilliseksi metalliksi”.[12] Vuonna 1983 perustettu Stryper saavutti suuren suosion pop metalillaan: Sue-lehden kirjoittaja Jussi Lahtosen mukaan kristillinen metallimusiikki löi itsensä läpi valtavirrassa juuri Stryperin esikois-ep:n The Yellow and Black Attackin julkaisun myötä vuonna 1984.[11] Glam metal -suuntauksen kärkinimiin noussut yhtye tuli tunnetuksi voimaballadeistaan, räikeistä keltamustaraidallisista trikoistaan sekä tavastaan heitellä konserteissa tarroillaan varustettuja Uusia testamentteja. Stryperin kolmatta albumia To Hell with the Devil (1986) myytiin puolitoista miljoonaa. Lisäksi albumilta tehdyt kolme videota, ”Free”, ”Calling on You” ja ”Honestly” olivat useita viikkoja Music Televisionin videolistan Top 10:ssä. Yksikään toinen yhtye ei ollut saavuttanut vastaavaa. ”Free” pysyi ensimmäisellä sijalla kaksitoista viikkoa. Yhtyeen albumeita on myyty yli viisi miljoonaa kappaletta.[24][25] Stryperin menestyksen myötä kristillisestä metallimusiikista tuli suosittua.[26]
[muokkaa] Käsitteen vakiintuminen (1980-luvun puoliväli)
Termi kristillinen metalli syntyi 1980-luvulla samaan aikaan kun metallimusiikki jaettiin lukuisiin alalajeihin. Tarkkaan ottaen termi tuli käyttöön vuonna 1984.[2] Chicagolainen doom metal -ryhmä Trouble oli ensimmäinen yhtye, jota markkinoitiin julkaisesti ”#000000 metal” -yhtyeeksi, koska sen varhaiset albumit Psalm 9 ja The Skull sisältävät raamatullisia sanoituksia. Tuohon aikaan kristillinen usko oli lähes ennen kuulematonta metallimusiikkialalla.[27] Termi syntyi kristillisten piirien ulkopuolella: ei-kristillinen levy-yhtiö Metal Blade Records tekaisi ja toi esille "#000000 metalin" vastaukseksi nousevalle #FFFFFF metal -suuntaukselle, jota johtivat yhtyeet kuten Venom ja Sodom.[28] "Black metal" tarkoitti tuolloin lajiin katsomatta yhtyeitä, jotka viljelivät okkultistista kuvastoa sanoituksissaan.[4][29] Laulaja Eric Wagner kirjoitti kaikki Troublen sanoitukset, ja kitaristi Bruce Franklin on sanonut yhtyeen kristillisistä aiheista: ”Luulisin, että se johtui lähinnä Ericin varhaisesta kiinnostuksesta raamatullisiin aiheisiin eikä niinkään kiinnostuksesta olla kristitty, vaan että hän etsi jotain mielenkiintoista [sanoituksia varten].”[30] Myöhemmin HM-lehti kirjoitti yhtyeestä: ”Vaikka Troublea ei varmastikaan voi nimittää kristilliseksi yhtyeeksi, monet kristityt metallistit ovat arvostaneet yhtyeen mieltäylentäviä sanoituksia Jumalasta kahdella ensimmäisellä albumillaan (jolloin Troublea nimitettiin yleisesti ”#000000 metal”-yhtyeeksi).”[31] Eric Wagner itse on kertonut yhtyeen nimittämisestä #000000 metaliksi:
»Se oli Metal Blade. Tuolloin kaikkea sitä kutsuttiin ”#FFFFFF metaliksi”: Slayer, Danzig, jne. Kaikki nuo yhtyeet olivat ”#FFFFFF metalia”. En kuitenkaan koskaan uskonut sitä [okkultistista] roskaa, ja luulen, että muutkaan ihmiset eivät uskoneet siihen. Siinä [#000000 metalissa] oli kysymys yhtyeen markkinoinnista jollain tavalla, joten minun oli alistuttava. Metal Blade nimitti meitä ”#000000 metal -yhtyeeksi”, ja saatoin vain toivoa, että yhtiö ei olisi tehnyt sitä.»
(Eric Wagner Metal Rules -sivuston haastattelussa[32])
Metal Bladen markkinointi toi ”#000000 metal” -termin metallikansan huulille, ja termiä käytettiin kuvaamaan joukkoa hard rock ja heavy metal -yhtyeitä, joihin kuuluivat Stryperin ja Saintin kaltaiset varhaiset ryhmät. Nykyisin termiä käytetään harvoin, sillä sitä pidetään usein jäänteenä 1980-luvulta.
Kristillisen metallin vakiinnuttua metallikansalta ei kestänyt kauan tajuta, että Stryperin kaltaisten yhtyeiden jäsenet todella ovat uskovaisia, jotka ilmaisevat vakaumustaan sanoituksissaan. Kristinuskon ja metallimusiikin yhdistäminen itsessään oli kiistanalaista, koska metallimusiikki oli yleisesti nähty jonkinlaisena antiuskontona. Jo vuonna 1985, kun Stryper matkusti hollantilaisille metallifestivaaleille, yhtye kertoi saaneensa vihamielisen vastaanoton yleisöltä, ja kokeneensa karusti kuinka uskonnollisuus aiheuttaa eripuraa metallipiireissä.
»Siellä esiintyivät Raven ja Testament, kaikki synkkiä speed metal -bändejä ja kaikki vihasivat meitä. Väkijoukko hoilasi 'F-U-C-K Stryper, F-U-C-K Stryper'. Menimme lähemmäs lavaa, jotta kuulisimme mitä siellä huudetaan emmekä olleet uskoa korviamme. Me halusimme lähteä kotiin. Olimme kuin pikkukundeja, polvet tutisivat. Vaihdoimme koko biisilistan, pelkkiä raskaita biisejä, ei mitään pehmoilua tai 'Jeesus on tie ja totuus' -slogania. Jossain viidennen biisin jälkeen alkoi tulla sellainen olo, että olimme pääsemässä niskan päälle, mutta sekopäistä se oli. Joku piteli ylösalaisin käännettyä palavaa ristiä, jossa luki Stryper. Jollain oli kuva, jossa veljeni pää oli yhdistetty naisen vartaloon, ei sentään täysin alastomaan, mutta kuitenkin. Väistelimme lavalla koko ajan yleisön heittelemää kamaa, se oli pelottavaa.»
(Stryperin laulaja Michael Sweet muistelee vuotta 1985[33])
Kristilliset metalliyhtyeet saivat vastustusta myös kirkon sisäisiltä ryhmiltä ja puolueilta kuten kristilliseltä oikeistolta. Nämä ryhmät väittivät, että kristilliset metalliyhtyeet turmelisivat hengellisen nuorison, ja tekisivät sille helpommaksi innostua ei-kristillisestä metallimusiikista. Näin kristilliset yhtyeet joutuivat tavallaan kahden tulen väliin.[12] Kirkollistyöntekijät kieltäytyivät uskomasta, että kristinusko ja metallimusiikki sopivat yhteen.[34] Esimerkiksi tunnettu televankelista Jimmy Swaggart kirjoitti ja julkaisi vuonna 1987 kirjan Religious Rock n' Roll – A Wolf in Sheep's Clothing (suom. Uskonnollinen rockmusiikki – susi lampaan vaatteissa), jossa hän hyökkää erityisesti Stryperia vastaan. Kirjan aiheuttama kohu toi suuntaukselle valtavaa huomiota tiedotusvälineissä, ja alkoi tuoda kristilliselle metallille lisää harrastajia ympäri maailmaa. Uusia yhtyeitä perustettiin jatkuvasti, ja kristilliseen musiikkiin erikoistuneet levy-yhtiöt kiinnostuivat suuntauksesta.[28][13]
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
1980-luvun puolivälissä alkoivat tulla näkyvästi esiin sellaiset yhtyeet kuin Whitecross, Sacred Warrior, Barren Cross, Bloodgood ja Bride. Whitecross soitti Ratt-yhtyeeseen usein verrattua heavy metalia. Whitecrossin kitaristista Rex Carrollista tuli yksi arvostetuimmista hard rock -kitaristeista myös kristillisten piirien ulkopuolella.[36] Sacred Warrior taas soitti varhaista power metalia Metal Churchin ja Queensrÿchen hengessä.[37] Yhtyeen ensimmäistä albumia Rebellion pidetään Sacred Warriorin kaikista julkaisuista parhaimpana.[38] Barren Crossin toinen albumi Atomic Arena (1988) menestyi hyvin ja kappaleesta ”Imaginary Music” tehty video pääsi MTV:llekin. Yhtyettä verrattiin usein Iron Maideniin lähinnä sen vuoksi, että laulaja Mike Leen ja Iron Maiden -laulaja Bruce Dickinsonin äänet ovat saman kaltaisia.[39][40] Washingtonista kotoisin oleva Bloodgood perustettiin vuonna 1985, ja se teki ensimmäisen laajan Yhdysvaltojen kiertueensa vuonna 1987. Kristillisen oikeiston ryhmät vastustivat tätä kiertuetta.[41] Bloodgood oli suositumpi Euroopassa kuin Yhdysvalloissa[42] ja se kiersi Yhdistynyttä kunigaskuntaa vuonna 1988.[43] Tällä kiertueella laulaja Les Carlsen esitti Pontius Pilatusta kappaleen ”Crucify” aikana sekä väkivaltaisesti Kristuksen ristiinnaulitsemisen.[43] Bloodgoodin katsotaan avanneen tien kristilliselle thrash metalille kappaleellaan ”Black Snake” (Bloodgood, 1986).[44] Vuonna 1983 Kentuckyssa perustettu Bride aloitti speed metal -yhtyeenä ja julkaisi kehutut albumit Live to Die (1988) ja Silence is Madness (1989). Nämä albumit eivät kuitenkaan myyneet hyvin, ja vasta vaihdettuaan tyylinsä hard rockiin yhtye saavutti suurta suosiota albumillaan Snakes in the Playground (1992).[45][46] Jyrkistä kehityssuuntia myötäilevistä tyylimuutoksistaan huolimatta Bride on pysynyt laajassa suosiossa Yhdysvalloissa ja muissa maissa kuten Brasiliassa.
[muokkaa] Tyylisuunnan kasvu
Kristittyjen metallistien määrä maailmassa kasvoi koko ajan, ja kristilliselle metallille oli aina vain enemmän kysyntää. Kristillisestä metallista kehkeytyi oma musiikinalansa, joka on kuitenkin pysynyt erillään CCM:stä (Contemporary Christian Music), perinteisestä yhdysvaltalaisesta kristillisestä populaarimusiikista. Syntyi alaan erikoistuneita levy-yhtiöitä, joista ensimmäinen oli vuonna 1986 perustettu Pure Metal Records. Sen ensimmäisiin yhtyekiinnityksiin kuuluivat Saint, Bride, Messiah Prophet, Whitecross ja punk-thrash metal (crossover) -yhtye The Crucified, joka vaikutti myös myöhempiin kristillisiin thrash metal -ryhmiin. Muita alkuaikojen levy-yhtiöitä ovat R.E.X. Records ja Intense Records.
Harrastajamäärän kasvaessa syntyi kysyntää myös kristillistä metallia käsittelevälle lehdelle, koska tavalliset musiikkilehdet eivät kirjoittaneet aiheesta usein. Kysyntään vastasi aloitteleva yhdysvaltalainen toimittaja Doug Van Pelt. Hän julkaisi kesäkuussa 1985 Heaven's Metal -fanzinen ensimmäisen numeron, joka aloitti vaatimattomasti 6-sivuisena keltaiselle paperille valokopioituna julkaisuna. Nöyrästä alusta huolimatta Van Peltin ystävä laittoi mainoksen Kerrang!-lehteen, joka oli tämän brittiläisen julkaisun 100. numero — juhlanumero, jota painettiin 100 000 lisäkappaletta. Tämä vaikutti suuresti siihen, miten moni tilasi lehden ennakkoon. Tuohon aikaan melkein jokainen kristillinen levy-yhtiö oli kiinnostunut kristillisestä metallista ja mainostivat kiinnittämiään yhtyeitä Heaven's Metalissa, koska se oli ilmestyessään ainoa lehti, joka käsitteli suuntausta erityisesti. Heaven's Metalin laatu parani ja toimittajakunta kasvoi suosion myötä, ja lehden päätoimittajasta Doug Van Peltistä tuli alan piireissä tunnettu hahmo.[47][48] Lehdelle kertyi omistautunut, 15 000 lukijan yleisö. Yhtyeiden myyntiluvut usein kasvoivat, kun niitä käsiteltiin lehdessä. Esimerkiksi 1990-luvulla Heaven's Metal (lyhennettiin tuolloin HM:ksi) oli ainoa lehti joka käsitteli P.O.D.-yhtyettä. Sen levy-yhtiö oli kiitollinen tästä ja Atlantic Records palkitsi Van Peltin kultaisella P.O.D.-koristelaatalla. Musiikkialalla tällaisia kultaisia levyjä annetaan henkilöille, jotka vaikuttavat myyntilukuihin.[47][49]
Vaikka Heaven's Metal oli ensimmäinen ja suurin kristillinen metallilehti, oli myös muita alaa käsitteleviä lehtiä kuten White Throne. Se aloitti 1980-luvun lopulla ja jatkoi vielä 1990-luvun alulla. Ajan kuluessa lehden aihepiiriin alkoi tulla mukaan muita tyylejä kuten hip hop. Muita Yhdysvalloissa julkaistuja lehtiä olivat Wreathe of Thorns, Turn Or Burn, Narrowpath, Screams of Abel, White Metal Review ja White Metal Alternatives. Muualla maailmassa oli lehtiä kuten Adonai Metal Rock (Ranska), White Rock (Ruotsi), Blood Sacrifice (Saksa), White Metal Crusades (Brasilia 1987–1988) ja White Metal Detonation (Brasilia 1991–1992).[13] Kuten näiden lehtien nimet antavat ymmärtää, "#000000 metal" -termi oli osin ehtinyt yleistyä myös kristillisissä piireissä. Termiä käytettiin myös sellaisten kokoelmalevyjen nimissä kuin White Metal Invasion and White Metal Warriors Last Ship Home, koska erityisesti ei-kristillisen metallin harrastajat tunsivat "#000000 metal" -termin yleisesti.[13] Kristillisten metallialbumien yleisimmät jakelukanavat 1980-luvulla olivat kristilliset kirjakaupat, joista osa pyöritti myös alan kasettitreidausta musiikkiharrastajien ja Heaven's Metalin toimituksen lisäksi.
[muokkaa] Sanctuary International (1984–)
Monet kertoivat tulleensa uskoon kristillisen metallimusiikin kautta[2][50] 1980-luvulla yhdysvaltalaiset seurakunnat paheksuivat kuitenkin esimerkiksi miesten pitkää tukkaa,[51] joten niissä suhtauduttiin heavy rockin harrastajiin torjuvasti.[50] Kaliforniassa vuonna 1984 pastori Bob Beeman huomasi ongelman ja päätti kollegoidensa kanssa perustaa väliaikaisen seurakunnan uudestisyntyneille kristityille, joiden juuret olivat rockin, punkin ja metallimusiikin alakulttuureissa.[51] Näin syntyi Sanctuary – The Rock and Roll Refuge. Seurakunnan ensimmäisinä kanttoreina toimivat Stryperin Michael Sweet ja myöhemmin Barren Crossin Jim LaVerde.[2] Koska Sanctuary oli täynnä muusikoita, he ottivat Bob Beemanin johdolla tehtäväkseen varmistaa, että nuorilla olisi aina saatavilla kristillistä raskasta musiikkia.[51] Tämän vaikeimmaksi esteeksi Sanctuaryn työntekijät näkivät kristillisen musiikkialan CCM:n, joka pyrki saamaan hallintaansa suuren osan kristillisestä musiikista, sillä se ei arvostelun mukaan koskaan tavoittanut niitä, jotka vierastavat kaikkea, missä on etuliite ”kristillinen”. Sanctuaryssa muusikot perustivat sellaisia yhtyeitä kuin Vengeace, Deliverance, Tourniquet, Mortal ja muita, jotka kohosivat myöhemmin merkittäviksi ryhmiksi. Suurin osa yhdysvaltalaisista kristillisistä metalli-, gootti- ja industrial- ynnä muista ryhmistä oli yhteydessä tähän seurakuntaan.[51] Nykyisin menestyvä P.O.D.-yhtyekin piti ensimmäisen konserttinsa Sanctuaryssa.[51]
Sanctuary tuki ensimmäistä tunnettua alan festivaalia The Metal Mardi Grasia, joka järjestettiin ensimmäisen kerran 1987 Long Beachilla Kaliforniassa. Sen jälkeen vastaavia tapahtumia on järjestetty ympäri maailmaa, ja Sanctuary International on yleensä osallistunut niiden järjestämiseen.[2]
Sanctuaryn toiminta laajeni: sillä oli 1990-luvulla parhaimmillaan 36 kiinteää seurakuntaa ympäri Yhdysvaltoja.[51] Siitä kehittyi jokseenkin vaikutusvaltainen liike. Siellä tiedettiin yleensä ensimmäisten joukossa, kun joku rockmuusikko koki kristillisen uudestisyntymisen. Beemanin mukaan he estivät joitain muusikoita joutumasta mukaan kristilliselle alalle. Esimerkiksi kun Alice Cooper (Vincent Furnier) syntyi uudelleen kristittynä, Sanctuaryn henkilökunta kehotti häntä, ettei tämä tekisi ”kristillistä musiikkia”,[51] sillä silloin Cooper olisi menettänyt laajan seuraajakuntansa eikä kykenisi vaikuttamaan heihin hienovaraisesti joutuessaan mukaan kristilliselle alalle.[52] Nykyiset kristilliset metalliyhtyeet eivät mielellään mene mukaan CCM:n kaltaisiin isoihin musiikkiympyröihin, koska heidän mukaansa ne usein rajoittavat artistien luovuutta ja pyrkivät ahtamaan heidät tiettyyn markkinoitavaan muottiin. Monet yhtyeet väistävätkin kristillisen leimansa esimerkiksi nimittämällä itseään ”yhtyeeksi jossa on kristittyjä”.
1990-luvun lopulla yhdysvaltalaisissa kirkoissa suhtautuminen alakulttuureihin oli muuttunut suvaitsevammaksi, joten Sanctuaryn henkilökunta ei katsonut tarpeelliseksi jatkaa seurakuntaansa. Sanctuaryn kiinteät tilat lopetettiin lukuun ottamatta San Diegon yksikköä, jossa pastori Dave Hart jatkoi uudestisyntyneille kristityille gooteille suunnattua seurakuntaansa. Sanctuaryn nimi muuttui Sanctuary Internationaliksi, ja se harjoittaa nykyisin kansainvälistä luento- ja opetustoimintaa ja sillä on internetradio (Intense Radio), joka tavoittaa päivittäin lähes 150 000 kuulijaa.[53]
[muokkaa] 1980-luvun lopun heavy metal
1980-luvun lopun kristillisen metallimusiikin painopistealue oli selvästi Yhdysvaltojen länsirannikolla ja Ruotsissa. Hard rock, heavy metal ja glam metal olivat suosituimmat tyylisuunnat, ja oli tyypillistä, että kristilliset yhtyeet seurasivat valtavirran kehityssuuntia.[12]
X-Sinner perustettiin vuonna 1988, ja tuli tunnetuksi siitä, että yhtyeen tyyli muistutti AC/DC:tä.[54] Yhtye julkaisi suositut albuminsa Get It (1989) ja Peace Treaty (1991) Pakaderm Records -levymerkillä. Heaven's Metalin lukijat äänestivät X-Sinnerin vuoden 1989 suosikkiyhtyeeksi.[54] Kaliforniasta kotoisin oleva yhtye Recon perustettiin 1980-luvun lopulla ja julkaisi vain yhden mutta suositun albumin Behind Enemy Lines Intense Recordsilla vuonna 1990. Connecticutissa perustettu glam metal -yhtye Rage of Angels oli Heaven's Metal -lehden mukaan ”yksi kaikkein lupaavimmista kristillisistä metalliyhtyeistä”. Se julkaisi ainoan albuminsa Rage of Angels vuonna 1989. Albumi sai suosiota sekä kristillisissä että ei-kristillisissä piireissä. Rage of Angelsista kerrotun tarinan mukaan yhtye hajosi, koska jäsenten hengellisyys oli heikolla pohjalla, ja he päätyivät soittamaan maallisiin yhtyeisiin.[55]
Perinteistä heavy metalia soittanut Neon Cross perustettiin Kaliforniassa 1983. Yhtye soitti konsertteja Hollywoodin klubeissa 1980-luvulla ja kiinnitti Regency Records -yhtiön huomion 1987. Neon Cross äänitti kaksi kappaletta yhtiön kokoelmalle California Metal, joka oli ajallisesti merkittävä julkaisu, koska se toi esille monia nousevia kristillisiä yhtyeitä. Vuonna 1988 Neon Cross julkaisi omaa nimeään kantavan albumin Neon Cross, jota pidetään yhtenä 1980-luvun kristillisen metallin klassikkoista.[56] Toinen Kaliforniasta kotoisin oleva glam metal -yhtye, Holy Soldier, perustettiin vuonna 1985. Holy Soldier julkaisi albumin Holy Soldier vuonna 1990 Word ja A&M Records -levy-yhtiöillä ja saavutti kaupallista menestystä sekä hyviä arvosteluita. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Last Train oli myös arvostelumenestys. Last Trainin kaupallinen menestys ei kuitenkaan vastannut arvostelumenestystä, ja 60 kaupungin maailmankiertueen jälkeen laulaja Steven Patrick jätti yhtyeen.[57]
Guardian-yhtye perustettiin vuonna 1982 ja julkaisi merkittävän toisen albuminsa Fire and Love vuonna 1991 Pakaderm Records -levymerkillä. Albumin saama vastaanotto oli valtava, ja yksi kappaleista tehdyistä musiikkivideoista sai soittoaikaa MTV:n Headbangers Ball -ohjelmassa.[58] Heavy metal -yhtye Angelica taas toi esille laulaja Rob Rockin, joka myöhemmin tuli tunnetuksi omaa nimeään kantavasta sooloyhtyeestään. Rob Rock lauloi myös yhtyeessä Joshua, joka perustettiin varhain 1980-luvulla Kaliforniassa. Joshua julkaisi albumit The Hand is Quicker Than the Eye (1983), Surrender (1985) ja Intense Defense (1988). Shout-yhtyettä verrattiin Stryperiin, sillä niiden glam metal -tyylit olivat saman kaltaisia.[59] Crystavox-yhtye julkaisi albumit Crystavox (1990) ja The Bottom Line (1992). Samoin glam metalia soitti Mastedon ja julkaisi albumit It's a Jungle Out There (1989) ja Lofcaudio (1990).
[muokkaa] Industrial metal -suuntaus (1988–)
Vuonna 1988 syntyi industrial metal -tyyli, jonka ensimmäisenä kristillisenä artistina pidetään yleisesti kalifornialaista Mortalia.[11] Duo Jerome Fontamillasin ja Jyro Xhanin luotsaama Mortal ei ollut ensimmäinen industrialia soittanut kristillinen yhtye[60] Heillä oli kuitenkin merkittävin rooli sikäli, että he avasivat tien 1990-luvun muille kristillisille industrial-yhtyeille.[60] Alun perin Mortal Wish -nimellä toiminut, synthpopista aloittanut yhtye vaihtoi industrial metaliin vuoden 1991 tienoilla. Yhtye solmi levytyssopimuksen Intense Recordsin kanssa ja julkaisi debyyttialbuminsa Lusis vuonna 1992. Albumi sai hyvän vastaanoton.[60] Mortalin suosituin ja kitaravetoisuutensa puolesta raskain albumi on Fathom (1992).[60] Albumin kappaleesta ”Rift” tehtiin uusi sovitus ja siitä kuvattiin vuonna 1994 musiikkivideo. Video kertoi lapsen kaltoinkohtelun kauhuista.[60] Mortal siirtyi pian Nine Inch Nails -tyylisestä musiikistaan grunge-vaikutteisiin.[60]
Toinen kristillisen industrial metalin kulttiyhtye on Circle of Dust, jonka newyorkilainen Scott Albert perusti 1980-luvun lopulla thrash metal -yhtye Immortalin (USA) hajottua.[61] Hän oli aluksi kiinnostunut syntetisaattorivetoisesta musiikista, mutta Mortalin ja Skinny Puppyn kaltaisten yhtyeiden innoittamana hän alkoi kokeilla kitaran yhdistämistä. Scott perusti Circle of Dustin vuonna 1988. Hän äänitti ja soitti yhtyeessä kaiken itse. Circle of Dustin kiertuekokoonpanossa olivat mukana soolokitaristi Daren ”Klank” Diolosa ja Scottin veli Dan ”Leveler” Albert. Yhtye kiinnitettiin R.E.X. Recordsille, ja se julkaisi heinäkuussa 1992 albumin Circle of Dust, jossa yhdisteltiin industrial metalia ja tanssimusiikkia. Albert äänitti albumin uudelleen vuonna 1995, koska ei ollut tyytyväinen äänituotantoon. Toinen albumi Brainchild oli huomattavasti debyyttiä raskaampi ja synkempi sekä otti poliittista kantaa.[62] Albumilla on runsaasti vaikutteita thrash metalista.[61] Kappaleesta ”Telltale Crime” kuvattiin musiikkivideo Tenneseen vankilassa, joka oli suljettu epäinhimillisten olosuhteiden vuoksi.[62] Osaa kappaleesta ”Deviate” käytettiin pitkän aikaa jo lopetetun MTV Sports -ohjelman tunnusmusiikkina.[61]
Albert vaikutti useissa muissa hankkeissa, kuten kristillisen industrial metalin superyhtyeessä Argyle Parkissa.[62] Lisäksi hän tuotti The Crucifiedin jäsenten sivuprojektin, Chatterboxin albumin Despite.[62] Levy-yhtiökiistan jälkeen Circle of Dustin kiertuekokoonpano hajosi.[62] Daren Diolosa alkoi levyttää nimellä Klank ja julkaisi albumit Still Suffering ja Numb, jonka kappale ”Blind” sai jonkin verran suosiota radiossa.[63] Dan Albert levytti nimellä Level. Kyllästyttyään levy-yhtiönsä politiikkaan ja saamaansa kritiikkiin, jonka mukaan sanoitukset eivät olleet tarpeeksi kristillisiä, Scott Albert jätti kristilliset piirit.[64] Vuonna 1998 Scott Albert vaihtoi tyylin darkwaven ja synthpopin yhdistelmään ja levytti Disengagen. Albert otti käyttöön taiteilijanimen Klayton ja perusti soolohankkeen Celldweller, jonka musiikkia on ollut monien elokuvien soundtrackeilla, tuoreimpana esimerkkinä Superman Returns ja Spider-Man 3.[62]
[muokkaa] Thrash metal -suuntaus (1986–)
Bloodgoodin ”Black Snakea” vuodelta 1986 pidettiin laajasti ensimmäisenä kristillisenä thrash metal -kappaleena. 1980-luvun puolivälissä aloittaneet yhtyeet The Crucified ja One Bad Pig yhdistivät metallimusiikkia punkrockiinsa, ja innoittivat myöhempiä kristillisiä thrash metal -yhtyeitä. The Crucified julkaisi albumin The Crucified vuonna 1989 ja The Pillars of Humanityn vuonna 1991. Greg Minier herätti huomiota kitaransoittotaidoillaan, minkä vuoksi häntä haastateltiin Guitar World -lehdessä.[65] One Bad Pig tunnettiin huumoristaan (yhtyeen maskotti oli punkkarilta näyttävä porsas) ja laulaja Carey ”Kosher” Womackin kähisevästä äänestä. Yhtyeen merkittävät albumit olivat Swine Flew (1990) ja I Scream Sunday (1991).[66]
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Kristillisen thrash metalin neljä tärkeintä olivat yhdysvaltalaiset Tourniquet, Believer, Deliverance ja Vengeance. Vuonna 1988 Vengeance julkaisi Human Sacrifice -albuminsa, joka oli ensimmäinen kristillinen thrash metal -albumi, ja siitä muodostui yksi suuntauksen merkkiteoksista.[2] Yhtye vaihtoi nimensä Vengeance Risingiksi, koska tuolloin Vengeance-nimellä vaikutti toinenkin yhtye. Deliverance julkaisi vuonna 1989 nimeään kantavan albumin Deliverance, joka sekin oli suosittu.[2] Yhtyeet saivat pian ihailijoita ympäri maailmaa. Samana vuonna julkaisi myös Pennsylvaniasta kotoisin oleva Believer ensimmäisen albuminsa Extraction from Mortality. Believer tuli tunnetuksi yhtyeeksi teknisestä thrash metalistaan, omaperäisestä tavastaan yhdistää taidemusiikin soittimia musiikkiinsa ja lukuisista esiintymisistään Bolt Throwerin kanssa. Jotkut pitivät Believerin Kurt Bachmania varhaisen kristillisen thrash metal -suuntauksen johtohahmona.[45][68]
Tourniquet oli kristillisistä thrash metal -yhtyeistä suurin, ja siitä tuli teknisyytensä sekä kokeellisuutensa ansiosta yksi 1990-luvun kuuluisimmista ja suosituimmista thrash metal -yhtyeistä. Monet harrastajat pitävät yhtyeen kolmea ensimmäistä albumia thrash metalin klassikoina.[69] Ensimmäinen albumi Stop the Bleeding (1990) oli vielä hyvin 1980-lukulaista thrash metalia falsettilauluineen ja speed metal -vaikutteineen. Tourniquetin omaperäinen tyyli toi sille nopeasti kannattajia ympäri maailmaa, ja aukoi uusia uria.[2] Yhtye sai pian levytyssopimuksen Metal Blade Recordsin kanssa. Toinen ja yhtyeen kenties suosituin albumi Psychosurgery (1991) edusti nykyaikaisempaa suuntaa kokeellisuutensa puolesta, sillä se sisälsi muutaman minuutin verran rap metaliakin. Pathogenic Ocular Dissonance (1993) taas oli yhtyeen raskain levytys. Eräässä Heaven's Metal -fanzinen äänestyksessä se valittiin 1990-luvun suosikkialbumiksi. Vuonna 1990 Deliverance julkaisi albuminsa Weapons of Our Warfare, jonka nimikappaleesta kuvattu video pääsi MTV:lle ja toi yhtyeelle paljon suosiota.[2] Myös Believer tuli teknisellä thrash metalillaan sen verran suosituksi, että yhtye pääsi isolle Roadrunner Records -levy-yhtiölle, joka julkaisi 1990-luvun alussa Believerin kehutut albumit Sanity Obscure (1990) ja Dimensions (1993).[45] Nämä julkaisut merkitsivät laadullista käännekohtaa kristillisessä metallimusiikissa, nimittäin All Music Guide on kirjoittanut Believerin Sanity Obscure -albumista:
»Ennen vuotta 1990 kristillinen metallimusiikki poikkesi harvoin perusriffeistä ja surkeista sanoituksista. Juuri tämän takia yhtyeet kuten Petra ja Sacred Warrior eivät koskaan lyöneet itseään läpi valtavirrassa. Vähien odotusten saattelemana Believer julkaisi tämän raskaan levyllisen sulaa metallia. Vaikka siitä ei koskaan tullut todella suosittua, monet valtavirran lehdet ylistivät albumia.»
(All Music Guide[70])
Euroopassa kristillistä thrash metalia edustivat brittiläiset Seventh Angel ja Detritus. Seventh Angel oli aikanaan suosittu yhtye myös kotimaansa ulkopuolella. Vuoden 1990 The Torment toi progressiivisella thrash metal -ilmaisullaan paljon ihailijoita yhtyeelle. Ennen kaikkea Seventh Angel kuitenkin tuli tunnetuksi doom metal -vaikutteistaan albumilla Lament for the Weary (1992), jota jotkut pitävät thrash metalin mestariteoksena.[71] Nämä albumit saivat valtavirran jakelua Music for Nations -yhtiön kautta.[72] Vaikka yhtye hajosi 1992, Seventh Angelia pidettiin pitkään yhtenä Englannin parhaimmista metalliyhtyeistä.[73] Detrituksen ensialbumi Perpetual Defiance (1990) on perinteistä thrash metalia.[74] Yhtye päätyi kuitenkin toisella, kriitikoiden ylistämällä albumillaan If But for One (1993) soittamaan power metalia.[75] Muita tunnettuja thrash metal -yhtyeitä olivat Betrayal ja Detritus. Kalifornilainen Betrayal soitti alkuaikoina synkeää thrash metalia, mutta yhtyeen myöhemmin muuttuessa Marcus L. Colonin omaksi hankkeeksi, tyyli vaihtui industrial-darkwaveen. Myöhemmistä yhtyeistä Temple of Blood on saanut kriitikoiden arvostusta.[76][77]
[muokkaa] 1990-luku
1990-luvulla nousussa olleet musiikkityylit, varsinkin grunge, alkoivat syrjäyttää metallimusiikkia ja ajoivat sen lähes vuosikymmenen ajaksi pois julkisuudesta. Tyylin kehittäjät alkoivat myös etsiä musiikillisia rajoja. Täten myös osa myöhemmistä kristillisistä metalliyhtyeistä alkoi soittaa extreme-musiikkia. Pian raskaampi death metal syrjäytti metalliharrastajien suosiossa thrash metalin, mutta sitä ennen kristilliset thrash metal -yhtyeet, joista neljä tärkeintä olivat Tourniquet, Believer, Deliverance ja Vengeance Rising, julkaisivat vielä suosituimmat albuminsa. Ajalle oli tyypillistä, että kristilliset yhtyeet suhtautuivat vakavasti siihen, miten kristinuskon vastaisia sanoituksia tekevät maalliset yhtyeet vaikuttivat yleisöönsä. Väkivalta, pahuus ja okkultismi olivat yhä suositumpia aiheita ei-kristillisten yhtyeiden sanoituksissa, mutta samaan aikaan kristillisten metalliyhtyeiden kappaleissa yleistyivät sanoitukset, joissa kehotettiin ryhtymään aatteelliseen sotaan pahuutta vastaan.[78] Valtavirta ei ollut enää kiinnostunut kristillisestä metallisuuntauksesta, ja metallimusiikin yleisö alkoi jakautua nurkkakuntiin, joissa väheksyttiin suosittuja suuntauksia, mukaan lukien kristillistä metallia.[79] Jatkuva painostus vaikutti merkittävästi siihen, miksi monet 1980-luvun kristilliset yhtyeet, kuten Saint, Bloodgood ja Leviticus hajosivat 1990-luvun alussa. Stryperinkin menestys laantui. Edes tyylimuutos pop metalista perinteiseen metalliin albumilla Against the Law ei nostanut yhtyeen suosiota, joten Stryper hajosi vuonna 1993.[80] Sen vuoksi Venomin, jota nimitetään #FFFFFF metalin esi-isäksi,[81] laulaja-basisti Cronos sanoi eräässä haastattelussa ivallisesti:
»Tämähän on sataprosenttista paholaisen musiikkia. Siksipä yhtyeet kuten Stryper eivät kestäneet vauhdissa kuin muutaman sekunnin, jonka jälkeen kukaan ei ollut enää heistä kiinnostunut.»
(Conrad "Cronos" Lant vuonna 2006[81])
Sen jälkeen, kun kristillisen metallimusiikin suosio valtavirrassa päättyi, tapahtui useita muutoksia: Heaven's Metal -lehden johdolla "#000000 metal" jätettiin pois käytöstä englanninkielisissä maissa sekä Keski- ja Pohjois-Euroopassa. Ne ottivat käyttöön "kristillisen metallin", ja "#000000 metal" jäi käyttöön Etelä-Amerikassa ja lounaisessa Euroopassa, vaikka niissäkin monet yhtyeet alkoivat vastustaa termiä. Valtavirta unohti kristillisen metallimusiikin, ja vain harvat yhtyeet menestyivät. Kuitenkin esimerkiksi Tourniquet pysyi yhtenä 1990-luvun suosituimpana kristillisenä metalliyhtyeenä, koska se muutti tyyliään kaupallisemmaksi.[13][82]
1990-luvun kristillinen extreme metal hyötyi runsaasti suuren saksalaisen, ei-kristillisen Nuclear Blast Records -levy-yhtiön markkinoinnista ja äkkinäisestä kiinnostuksesta kristillistä metallia kohtaan. Norjalaislevymerkki Arctic Serenadesin perustaja Torodd Fuglesteg on väittänyt: "Nuclear Blastin omistaja oli harras kristitty, ja hän puski Nuclear Blastin kautta markkinoille kaikkea sitä uskonnollista musiikkia. Nuclear Blast markkinoi Mortificationia ja Hordea hullun lailla kun muut yhtiöt puskivat ulos silkkaa saatanallista kamaa."[83]
[muokkaa] Death metal ja grindcore -suuntaukset (1990–)
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Australialaisen Light Force -yhtyeen entisten jäsenten perustamaa Mortificationia[85] pidetään yleisesti ensimmäisenä kristillisenä death metal -yhtyeenä. Ensimmäisen albumin Mortification jälkeen yhtye sai levytyssopimuksen Nuclear Blast Recordsin kanssa. Mortificationin toista albumia Scrolls of the Megillothia (1992) pidetään yhtä rajoja rikkovana kristillisenä metallialbumina kuin Stryperin To Hell with the Deviliä.[2] Mortification on mahdollisesti sekä menestynein australialainen extreme metal -yhtye että maailman menestynein kristillinen extreme metal -yhtye.[86]
Vaikka Mortificationia pidetään alan ensimmäisenä, jo ennen sitä eräät yhtyeet yhdistivät death metaliin kristillisiä sanoituksia. Yhdysvaltalainen, alkuaan Brasiliasta kotoisin ollut Incubus-yhtye, joka muutti nimensä myöhemmin Opprobriumiksi, jottei sitä sekoitettaisi erääseen alternative rock -yhtyeeseen, teki albumeilleen Serpent Temptation (1988) ja Beyond the Unknown (1990) kristillishenkisiä sanoituksia.[87] Incubusta pidetään yhtenä (ei-kristillisen) death metalin edelläkävijänä, sillä Incubus käytti musiikissaan ensimmäisten joukossa grindcore blast beatia. Nuclear Blast Records julkaisi yhtyeen tuotantoa kohtalaisen laajoille markkinoille, mutta Incubuksen sanoitukset eivät herättäneet maallisissa piireissä suurta huomiota. Vaikka osa death metal -harrastajista piti Incubusta kristillisenä yhtyeenä, kristityt harrastajat vierastivat yhtyettä sen demoniin viittaavan nimen vuoksi.[88]
Toisella australialaisyhtyeellä Metanoialla oli myös oma paikallinen kannatuksensa.[89] Australiasta on myös kotoisin suosituin ja demotasoisia yhtyeitä lukuun ottamatta ainoa goregrind-tyyliä soittava kristillinen grindcore-yhtye Vomitorial Corpulence. Yhtyeen toinen albumi Skin Stripper (1998) herätti sen verran kiinnostusta extreme-musiikin piireissä, että saksalainen Morbid Records tarjoutui julkaisemaan sen laajemmille markkinoille. Vaikka Vomitorial Corpulencen sanoitusten kielikuvissa käytetään goregrind-tyylin väkivaltaista sanastoa, levy-yhtiö poisti kristillisyyteen viittaavat sanoitukset julkaisusta ja vaihtoi kansikuvan yhtyeelle ilmoittamatta.[90]
Yhdysvalloissa kristillisen death metalin johtavia yhtyeitä olivat Crimson Thorn, Living Sacrifice, Possession ja Embodyment[91]. Minneapolisista kotoisin oleva raakaa death metalia soittava Crimson Thorn ei Vomitorial Corpulencen tapaan säästynyt levy-yhtiöongelmilta: yhtyeen ensimmäinen albumi Unearthed (1996) joutui R.E.X. Recordsin konkurssin jalkoihin, kun taas vuoden 1998 albumi Dissection julkaistiin vain useiden pienten levy-yhtiöiden kautta, joiden voimavarat eivät riittäneet kattavaan jakeluun tai markkinointiin.[92] Arkansasista kotoisin olevan Living Sacrificen albumit Nonexistent (1992) ja Inhabit (1994) ovat death-grindia. Living Sacrifice ei tosin varsinaisesti ollut death metal -yhtye, vaan sen ensimmäinen studioalbumi Living Sacrifice (1991) oli puhdasta thrash metalia. Lisäksi laulaja Darren Johnsonin lähdettyä yhtyeestä Inhabitin jälkeen yhtyeen tyyli muuttui metalcoreksi. Yhtyeen tätä tyyliä edustavista albumeista oli suosituin Reborn (1997), jonka myötä musiikkilehdet alkoivat kutsua Living Sacrificea kristillisen metalcoren pioneereiksi.[93] Sen sijaan Kansasista kotoisin ollut Possession oli yksi 1990-luvun kohutuimmista death metal ja thrash metal -yhtyeistä. Yhtye käytti kieroa kuvastoa, esimerkiksi yhtyeen logossa oli sekä väärin päin käännetty risti että oikein päin oleva risti. Possession käsitteli sanoituksissaan paljon kauhua ja okkultismia, kuten albumilla Eternally Haunt (1995). Monille sanoitusten kristillinen näkökulma ei kuitenkaan tullut selväksi. Possession sai ihailijoita varsinkin laulusolistinsa ansiosta, joka kykeni vaihtamaan äänialaansa korkeasta falsettilaulusta matalaan murinaan.[94]
Skandinaavista death metalia johtivat kristillisissä piireissä norjalaiset Extol, Groms ja Schaliach sekä suomalaiset Deuteronomium ja Immortal Souls. All Music Guiden mukaan Extolin vuoden 1998 albumi Burial oli "raikas poikkeus genressä, jonka painopiste on saatanallisissa toimissa."[95] All Music Guide ylistää yhtyettä taitavasta soitosta ja poikkeuksellisen tarkasta, teknisestä kitaratyöskentelystä.[96] Teknistä death metalia edustavat sellaiset yhtyeet kuin Aletheian ja Sympathy.
[muokkaa] Varhainen vastaus #FFFFFF metal -suuntaukselle (1994–)
-
Pääartikkeli: un#FFFFFF metal
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Australialaista Hordea pidetään yleisesti ensimmäisenä kristillisenä yhtyeenä, joka soitti #FFFFFF metal -musiikkityyliä. Aiemmin Beheadoth-nimellä toiminut yhden miehen yhtye julkaisi vuonna 1994 albumin Hellig Usvart.[2] Vastaavia yhtyeitä oli ollut aiemminkin, mutta Horde oli tyylin tunnetuin ja suosituin yhtye ja nousi suuremman yleisön tietoisuuteen Nuclear Blast Records -levy-yhtiön jakelemana. Horden ainoa jäsen Anonymous ei kutsunut musiikkiaan #FFFFFF metaliksi vaan holy un#FFFFFF metaliksi, koska hänen mukaansa #FFFFFF metal on ideologinen musiikkityyli, joka ei voi olla kristillistä. Hellig Usvart herätti yleistä närkästystä #FFFFFF metal -harrastajien joukossa sanoituksillaan, jotka sisälsivät niin kutsuttuja ”antisaatanallisia” teemoja aina pentagrammien tuhoamisesta antikristuksen häviön julistamiseen.[97] Nuclear Blastia painostettiin lopettamaan Hellig Usvartin levitys, minkä se myös teki.[98] Horden keksimän tyylinimityksen myötä jotkut ovat ajaneet eteenpäin ”un#FFFFFF metal” -termin käyttöä nimitykseksi #FFFFFF metalin kristilliselle rinnakkaismuodolle. Termistä kuitenkin kiistellään yleisesti.
Jotkut pitävät Horden sijasta ensimmäisenä vastaavana yhtyeenä norjalaista, 1990 perustettua Antestoria, joka julkaisi vuonna 1994 albumin nimeltä Martyrium, vaikka yhtyettä ei varsinaisesti laskettu #FFFFFF metaliksi, sillä se soitti tuolloin vielä death- ja doom metalia. Yhtye nimitti tätä tyyliä "sorrow metaliksi". Oslossa aiemmin nimellä Crush Evil vaikuttanut, alkuaan death metalia soittanut yhtye aiheutti kohua paikallisessa #FFFFFF metal -harrastajajoukossa: Mayhem-yhtyeen Euronymous oli ennen kuolemaansa aikonut estää Crush Evilin toiminnan, mikä ei kuitenkaan toteutunut.[99]
Antestorin lisäksi merkittävä oli myös ruotsalainen Admonish, joka soitti alusta alkaen #FFFFFF metal -tyyliä. Yhtye perustettiin 1994, ja se tuli tunnetuksi vuonna 1996 kotisivujensa kautta käytettyään itsestään yhtenä ensimmäisistä nimitystä ”kristillinen #FFFFFF metal -yhtye”.[100] Tämä herätti närkästystä, ja eräs #FFFFFF metal -harrastaja perusti Admonishin vastaisen kotisivun. Vaikka Admonishia pidetään yhtenä varhaisista kristillisistä #FFFFFF metalia soittaneista yhtyeistä – ja ehdottomasti Ruotsin ensimmäisenä #FFFFFF metalia soittaneena kristillisenä yhtyeenä – se ei julkaissut edes demoa ennen vuotta 2005. Siitä huolimatta Admonish mainittiin 1990-luvulla Metal Hammer -lehden eräässä #FFFFFF metal -erikoisjulkaisussa ”yhtenä johtavista kristillisistä #FFFFFF metal -yhtyeistä”.[100]
Horden "antisaatanalliset" aiheet hallitsivat kristillistä #FFFFFF metalia vuosia.[101] 1990-luvun lopulla Antestor, Vaakevandring ja Crimson Moonlight asettivat sanoituksille uuden suunnan: antisaatanalliset aiheet korvattiin filosofisilla ja henkilökohtaisilla aiheilla.[102] Näiden yhtyeiden lisäksi modernia kristillistä #FFFFFF metalia johtivat ruotsalainen Sanctifica, norjalaiset Lengsel ja Drottnar sekä indonesialainen Kekal. Vuonna 1998 Antestor pääsi brittiläiselle Cacophonous Records -levy-yhtiölle, joka oli nostanut kuuluisuuteen sellaisia yhtyeitä kuin Dimmu Borgir ja Cradle of Filth. Antestorin julkaisu tällä yhtiöllä, The Return of the Black Death, osoittautui vaikutusvaltaiseksi kristilliselle #FFFFFF metalille. Antestor on Horden lisäksi ainoa #FFFFFF metalin kaltaista tyyliä soittanut kristillinen yhtye, jolla on ollut levytyssopimus ei-uskonnollisen levy-yhtiön kanssa.[103]
Vaikka un#FFFFFF-piirit eivät ole osa #FFFFFF metal -piirejä, molempien suuntausten muusikot ovat tehneet yhteistyötä: Dimmu Borgirin kosketinsoittaja Stian Aarstad tuotti Vaakevandringin nimi-ep:n Vaakevandring vuonna 1999,[104] ja Mayhemin Jan Axel Blomberg (Hellhammer) soitti rumpuja Antestorin The Forsaken -albumilla vuonna 2005.[105] 2000-luvulla yhtyeet Admonish ja Frosthardr ovat saaneet huomiota tiedotusvälineissä: Admonishin identtiset kaksoset Emil (kitara) ja Jonas (basso) Karlsson esiintyivät 6. lokakuuta 2006 MTV Europen ohjelmassa Pimp My Ride International.[106] Ohjelmassa heidän autostaan muokattiin varsin omalaatuinen ja soitettiin heidän musiikkiaan. Samalla kaksoset mainostivat yhtyettään.[107] Frosthardr sen sijaan oli mukana vuoden 2007 dokumenttiohjelmassa Murder Music – Black Metal. Yhtyettä haastateltiin minuutin verran, ja jäsenet toivat kristillisen näkökulman asiaan.[108]
Toimeliaimmat un#FFFFFF metal -piirit ovat Skandinaviassa, Yhdysvalloissa ja Etelä-Amerikassa. Yhdysvalloissa johtavia yhtyeitä ovat muiden muassa Frost Like Ashes. Etelä-Amerikassa nimekkäisiin esittäjiin kuuluu esimerkiksi Sorrowstorm. Etelä-Amerikan un#FFFFFF metal -piirit tunnetaan poikkeuksellisen kumouksellisista ja erittäin antisaatanallisista sanoituksistaan.[109]
[muokkaa] Power metal ja muutos alueellisissa piireissä
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
1990-luvun puolivälissä Yhdysvaltojen raskaan musiikin alan siirtyessä lähinnä alternative metaliin, hardcoreen ja metalcoreen, Keski- ja Pohjois-Euroopasta tuli nykypäivän metallin painopistealue.[110] Niin kävi myös kristilliselle metallille: muun muassa saksalainen Seventh Avenue, joka soitti speed- ja power metalia,[111] ja ruotsalainen neoklassista metallia soittava Narnia[112] tekivät kristillistä metallia tunnetuksi. Vuonna 1989 perustettu Seventh Avenue julkaisi merkittävän albuminsa Rainbowland vuonna 1995, ja sen jälkeen kirjoitti levytyssopimuksen Treasure Hunt Recordsin kanssa. Seventh Avenuen ensimmäinen julkaisu tällä yhtiöllä, Tales of Tales (1996), meni sijalle 18 Japanin metallimusiikin listoilla. Vuoden 1998 albumi Southgate (1998) lisensoitiin Megahard Recordsille, joka julkaisi albumin Brasiliassa. Siellä yhtye teki myöhemmin useita kiertueita. Myöhemmin Seventh Avenue on julkaissut kaksi albumia Massacre Recordsilla: Between the Worlds (2003) ja Eternals (2004). Ahkeran uransa vuoksi yhtyettä nimitetään joissain yhteyksissä ”klassisen metallin mestariksi”.[111]
Myöhemmin 1990-luvulla Narnia alkoi vaikuttaa merkittävästi kristillisen power metalin historiaan. Aiemmin Christian Liljegren lauloi melodista metallia soittavassa Modest Attractionissa, joka julkaisi albumit The Truth in Your Face ja Divine Luxury ennen kuin Liljegren alkoi tehdä yhteistyötä Carl Johan Grimmarkin kanssa, ja perustivat Narnian vuonna 1996. Vuonna 1998 Narnia äänitti ensimmäisen albuminsa Awakening, jonka Nuclear Blast Records julkaisi Euroopan ja Pony Canyon Records Japanin markkinoille. Grimmark tuli Narnian suosion myötä tunnetuksi taitavana kitaristina. Merkittäviä eurooppalaisyhtyeitä ovat lisäksi muiden muassa saksalaiset Chrystyne ja Lightmare sekä ruotsalaiset XT, Harmony ja Heartcry. Yhdysvalloissa muutos näkyi Heaven's Metal -fanzinen kohdalla: vuonna 1995 lehti sai uuden nimen HM: The Hard Music Magazine fanzine-luokituksen jäädessä pois. Artikkelit keskittyivät enemmän valtavirran rockmusiikkiin ja käsittelivät vähemmän hardcore punk- ja metalliyhtyeitä.
Progressiivisen metallin osalta brittiläistä Balance of Poweria on pidetty merkittävänä kristillisenä yhtyeenä. Balance of Power perustettiin vuonna 1995. Yhtye julkaisi ensimmäisena albuminsa When the World Falls Down vuonna 1996, jonka japanilainen yhtiö Pony Canyon Records julkaisi, ja albumi sai pian merkittävää radiosoittoa Japanin radiokanavilla. Yhdysvaltalaisen Lance Kingin liityttyä uudeksi laulajaksi yhtye julkaisi albumin Book of Secrets vuonna 1998. Vuoden 1999 albumin Ten More Tales... yhtye julkaisi Massacre Recordsilla. Myöhemmillä julkaisuilla Balance of Powerin kristillisyys hieman hämärtyi, kun sanoittaja Tony Ritchie alkoi kirjoittaa kuvaannollisempia sanoituksia. Jotkut yhtyeen vanhat ihailijat arvostelivat Balance of Poweria tästä.[113] Yhdysvaltalaisista yhtyeistä Magnitude Nine ja Jacobs Dream ovat olleet erityisen suosittuja kristillisissä piireissä. Magnitude Nine on julkaissut albumit Chaos to Control (1998), Reality in Focus (2001) ja D